1. Parenteesi

Nuoren runoilijan Viktor Sundin esikoisteos ilmestyi vuonna 1915, runokokoelma Skymningsriket. Kansanlaulu –runo sai siivet jo 1916 kun Oskar Merikanto sävelsi sen. Sund oli vaatimaton mies eikä itse antanut runoilleen arvoa. Eräänä syynä voi olla arvostelu joka ankarin sanoin tuomitsi koko teoksen. Kritiikki sattui syvästi Sundiin ja vaikutti koko loppuelämän, ”ikinä enää en heittäydy suden suuhun” kuului hän sanoneen. Sundin runo herätti spekulointia samoin kuin hänen rakkauselämänsä, kenelle hän vannoi uskollisuutta ja rakkautta? Sund kielsi koskaan käyttäneensä  lähteenä omia kokemuksiaan vaan pyrkineensä kirjoittamaan kansanlaulumaisesti ja  saaneensa innoitusta muista ajan kansanlauluista. Laulun ilmestyttyä laulukirjoihin siitä puuttui kokonaan kirjoittajan nimi, myöhemmässä vaiheessa tekijäksi ilmoitettiin V. Lund. Tämä tuotti suurta ärtymystä itse tekijälle Viktor Sundille.

Viktor Sund: Kansanlaulu
säv. Oskar Merikanto, sanat Viktor Sund,
suom. Jussi Snellman = Samuli Johannes Snellman, 1879-1969.

Miss’ soutaen tuulessa koivut sorjat soi
ja runsaimmin ruusut loistaa,
siellä morsiussaattomme kaunis karkeloi,
kaiku kiirien riemumme toistaa.
Siellä lapsuutemme päivät loistavimmat on,
kun käyskelemme tuttavilla teillä.
Siell’ lemmenvala vannokaamme rikkomaton,
ett’ aina ois rakkautta meillä.
Me lehtojen lempeitten liepehellä yöss’
siellä vannomme uskollisuutta.
Me päämme päälle pystytämme pienen mökin myös:
näin nauttikaamme onnen ihanuutta.

 

Advertisement

2. Malmin talo

Romaani Urhea nuoruus sijoittuu 1930-luvulle. Työläisnuoret ovat tarinan keskiössä Röllebyssä, Bondestamin fiktiivisessä Pietarsaaressa. Omista nuoruuden maisemistaan ammentaen hän kertoo työläisten elämästä ja arkipäivästä poliittisesti ja sosiaalisesti epävakaina aikoina. Rosa-tyttö on 16-vuotias ja menee mukaan työväenyhdistykseen jossa tutustuu Oskariin. Oskarin lapsuudenystävä Sven radikalisoituu entistä enemmän ja etääntyy ikätovereistaan. Hänellä on hyvä lukupää mutta köyhyys ja sairaus pitävät häntä kahleissaan saaden hänet tuntemaan itsensä yhä turhautuneemmaksi ja pelokkaammaksi. Hän käyttäytyy halveksivasti ja ivallisesti kätkien näin oman ahdistuksensa

Anna Bondestam: Urhea nuoruus, 1944

Sven ahmi viimeistä sanomalehteä vilkuillen aina välillä kelloon.
Kohta suljettaisiin, ja silloin hänen oli lähdettävä, tahtoipa tai
ei. Tämän tietäminen heitti jo julman varjonsa hänen eteensä:
hänen oli kohta mentävä ulos, kotiin. Eikä hän tahtonut ulos
eikä kotiin, mieluimmin hän olisi jäänyt istumaan tänne lukusaliin
ikuisesti. Täällä oli valoisaa ja lämmintä, ja täällä oli
tarpeeksi ilmaa. Tuo ilma oli varsin tärkeätä, sen hän oli saanut
oppia. Kotona oli aina raskasta hengittää, liian ahdasta, liian
kuumaa, liian paljon ihmisiä, siellä oli aina tukehtumaisillaan.
Hän ei pitänyt kotona istumisesta, hän ei yleensä pitänyt kodistaan
– mitä pitämistä siinä oli?
Nyt vahtimestari tuli. Sven pisti sanomalehden lokeroon, otti
kirjat kainaloonsa ja lähti. Hän oli viimeinen, hän oli usein
viimeinen, välistä hänestä jopa tuntui, että lukusali oli olemassa
vain hänen yksityistä käyttöään varten.
Hän oli ollut lainakirjastossa. Hänellä oli Carnot’n Ranskan Vallankumous
kainalossaan ja sitten romaani. Sai lainata kaksi
kirjaa kerrallaan, yhden romaanin ja yhden tietokirjan. Hän ei
koskaan laiminlyönyt kahden lainaamista, sittenkään ne eivät
riittäneet kauan. Ei kai menisi kovinkaan pitkää aikaa, ennenkuin
hän olisi päntännyt koko kirjaston lävitse, vaikka se olikin
varsin hyvin varustettu. Hän luki kaikkea. Tietokirjallisuutta
lainatessaan hän saattoi suoda itselleen jonkinlaisen valitsemisen
nautinnon, sillä tietokirjojen nimistä saattoi päätellä,
mitä kirjat käsittelivät. Mutta kaunokirjallisuus oli selvää arpapeliä.
Hän tunsi joitakuita kirjailijoita ja oli omantunnontarkasti
kahlannut heidät lävitse kauan sitten, ja sen
jälkeen hän oli lukenut hiukan miten tahansa,
suunnittelematta, vaistomaisesti, kunnes hän
syksyllä päätti alkaa järjestelmällisesti – A:sta.
Parasta kahlata lävitse kaikki tyynni, silloin oli
ainakin varma, ettei ollut laiminlyönyt mitään.

 

3. Lukio

Pia Heikkilän kirjoittamassa elämäkerrassa Anna Bondestamia on kutsuttu ”det röda Svenskfinlands röst”. Hänen äitinsä oli yksi monista Strengbergillä työskentelevistä ”tupakkaenkeleistä” ja isä oli peltiseppä. Koti oli poliittisesti valveutunut ja politiikka oli vahvasti mukana myös Annan elämässä. Kuilu-kirjassa kuvataan vuoden 1918 tapahtumia lapsen näkökulmasta. Romaani perustuu Anna Bondestamin lapsuuteen ja kertoo 10-vuotiaasta Rutista. Rut asuu Skatassa, työläisten kaupunginosassa ja on hyvin epätavallista että hän, työläislapsi menee oppikouluun. Mutta Rut jää oudoksi linnuksi sekä koulussa että sen ulkopuolella. Kotona Skatan lasten keskuudessa häntä pidetään omituisena ja koulussa hän kuuluu väärään yhteiskuntaluokkaan.  lkopuolisuuden tunne on hänen osansa.

Anna Bondestam: Kuilu, 1967

Koulu oli mäellä ja muistutti keskiajan ritarilinnaa. Koulu
oli Rutille ollut oikeastaan kaupungin ainoa talo, josta
yleensä oli mihinkään ja jossa saattoi kuvitella tapahtuvan
salaperäisiä ja selittämättömiä asioita, ja niin se sitten
olikin saanut olla milloin mikin keskiaikainen linna,
jonka paksujen muurien takana tapahtui merkillisiä seikkailuja
ja esitettiin synkeän suurenmoisia draamoja.
[…]
Mutta noista kuvitteluista oli jo ainakin kaksi vuotta.
Syksyllä Rut oli itsekin aloittanut koulunkäynnin siinä
talossa, ja miltei saman tien sammui kaikki salaperäinen
hohde sen muurien vaiheilta, jotka muuten eivät olleet
kovinkaan paksut. Sisältä käsin huomasi myös, että
talossa oli suuret korkeat ikkunat ja niistä tulvi kovaa
kirkasta päivänvaloa, jossa mielikuvitus ei lainkaan pysty
toimimaan. […]
Mutta Rut ei ollut käynyt koulua kuin yhden lukukauden,
kun se jo kaikkineen muuttui vankityrmäksi. Eikä se vankityrmä
ollut edes synkeän romanttinen, se oli pelkästään
ikävä. Täysin nykyaikainen vankila sileine seinineen, joista
uhosi jäätävää välinpitämättömyyttä.

4. Strengbergin tehdas

Krookustalo on toinen osa Solveig Emtön kolmiosaisessa omaelämäkerrallisessa romaanisarjassa. Eletään 40-lukua sodan varjostaessa päähenkilö Elviran elämää. Teini-ikäinen Elvira ottaa askeleen aikuisten maailmaan saadessaan työpaikan Wärtsilän valimosta. Siellä hän tapaa Bolin, miehen jolla on pilkettä silmäkulmassa ja pyytää häntä elokuvateatteri Centraliin. Boli saattaa Elviran elokuvista kotiin. Tämä kohtaus perustuu tositapahtumiin. Kuusi miestä teloitettiin tupakkatehtaan seinää  vasten maaliskuisena yönä vuonna 1918.

Solveig Emtö: Pihlajanmarjoja ja Krookustalo, 1987

Kuljemme tupakkatehtaan vanhan puolen ohi, korkeiden
punaisenruskeiden tiiliseinien ohi. Sade on loppunut. Boli
kantaa sadetakkia toisella käsivarrellaan. Hänen toinen
kätensä pysyy tukevasti vyötärölläni.
– Mitä seinää vasten näistä sinun isäsi ammuttiin?
– Tuolla kauempana, tuota vaaleaa seinää vasten. Tule
niin näytän sinulle.
Menemme mäkeä ylös yhteiskoulua kohti. Kulmassa mistä
Hämeenkatu alkaa, Boli pysähtyy ja osoittaa tehtaan
vaaleaa seinää.
– Tuossa, tuota seinää vasten hän joutui maalitauluksi.
En tiennyt että isä oli yksi heistä. Juoksin toisten poikien
kanssa koulusta. Olimme uteliaita. Olimme kuulleet että
jotain jännää oli tapahtunut.
Boli puhuu hyvin hitaasti. Hän pusertaa kättäni niin että
tekee kipeää.
– Kun tulimme tänne, näin isän. Hän makasi jalkakäytävällä.
Hänen päänsä roikkui katuojan kohdalla. Useita
muitakin makasi tässä. Heillä oli reikä rinnassa. He olivat
aivan verisiä – aivan äänettömiä.
Tunnen voivani huonosti. Oksetuskohtaukset tulevat aaltoina
ylös kurkkuun saakka. Boli on niin hiljainen. Minun
pitää sanoa jotain, mutta mitä?
– Miksi he olivat vielä täällä? Kuolleethan tavataan panna
arkkuihin?
– Valkoiset olivat päättäneet, että ruumiit jätetään kadulle
pelotukseksi ja varoitukseksi ohikulkijoille. Eräs mies, jolla
oli valkoinen nauha käsivarressaan ja pyssy selässään
seisoi vartiossa.

 

5. Skata

Romaanissa Kuilu kuvataan Skatan elämää viime vuosisadan alussa. Tupakkatehdas säätelee arkea ja 10-vuotias Rut elää turvallista elämää perheensä, isän ja äidin kanssa. Vuoden 1918 tapahtumat hämmentävät Rutin elämää hänen aistiessaan aikuisten levottomuuden. Hän kuuntelee heidän keskustelujaan mutta ei ymmärrä kaikkea vaan täyttää aukot omalla mielikuvituksellaan. Pakokauhu iskee hiljalleen, hänen isänsä on punainen ja hän tietää että punaisia haetaan kuulusteltaviksi eivätkä kaikki palaa takaisin. Kuilu on yksi harvoista ruotsinkielisistä kuvauksista vuoden  1918 sodan ajalta ja on tämän vuoksi tärkeä ja keskeinen suomenruotsalainen teos. Romaani julkaistiin 1946 ja siitä on otettu useita ruotsinkielisiä painoksia. Elvi Sinervo on käännöksessään kääntänyt Skata-nimen Harakaksi, täällä käytämme  kaupunginosan oikeaa nimeä Skata.

Anna Bondestam: Kuilu, 1967

He asuivat Skatassa, niin kuin melkein kaikki kaupungin työläiset,
leveän ja ruman kadun varrella jota reunustivat matalat puutalot
ja kallistuneet aidat. Mutta Rutille katu ei ollut ruma, sillä se oli
täynnä elämää ja hyörinää sekä aamulla, päivällä että illalla, kun
tehtaat ja työpajat täyttyivät tai tyhjenivät. Silloin valui katua pitkin
tasaisena virtana nokisia sinipuseroisia miehiä ja pieniä rotanharmaita
naisia villaiset hapsuliinat hartioilla ja huivi päässä ja verkkokassi
kädessä. Vielä muutamia vuosia sitten oli noista verkkokasseista
löyhähtänyt iltaisin ihana tuoreen lämpimän leivän haju, mutta
nykyisin ne useimmiten riippuivat litteinä ja tyhjinä. Rut seisoi
usein ikkunassa katselemassa ihmisvirtaa kun se valui ohitse valtavan
kiireesti, se oli jollakin tavoin hauskaa: ihan kuin maailma olisi
äkkiä herännyt ja alkanut kohista tuossa aivan hänen ikkunansa
alla. Ja nuo pienet naiset olivat lystikkään näköisiä, varsinkin tuulisäällä,
kun tuulenpuuska tarttui heitä hameisiin, niin että ne pullistuivat
kuin ilmapallot, ja kun naiset sitten vetivät hartiahuivinsa tiukalle
rinnalta ja vyötäröltä, he olivat aivan kuin takajalkojen varassa
puurtavia hyönteisiä.
Samassa pihassa oli paitsi sitä taloa, jossa heidän lisäkseen asui
toinen perhe, vielä pieni mökki, jonka edessä oli pikkuinen puutarhatilkku,
ja siinä mökissä asuivat Johanssonin sisarukset. Heitä oli
kolme aivan kuin sadussa, kaikki vanhoja ja naimattomia. […]
He olivat kuin kuvakirjasta. Kuin kuvakirjasta olivat myös mökki ja
puutarha. Puutarha ehkä eniten. Rut ei ollut kertaakaan astunut
jalallaan sinne, semmoinen ei yksinkertaisesti johtunut mieleenkään,
ja kun valkoiset liljat kukkivat siellä keväisin, hän käveli ja katseli
niitä loitolta niin kuin kauniita ja puoliksi epätodellisia kukkia toisesta
maailmasta.
Todellisuus, se oli aivan toista. Todellisuutta oli koko muu kortteli,
isot likaiset pihat ja niiden ympärillä jännittävät ulkosuojat, tallit
ja navetat, vajat ja haisevat jätekaivot. Todellisuutta olivat pimeät
keittiöt ja niissä keskenään tappelevat lapset ja
väsyneet naiset, joilla oli aina kiire ja jotka aina
räksyttivät. […] Leikkikumppaneita oli yleensä vaikka
kuinka paljon, kortteli aivan vilisi lapsia. Tuskin
oli pihalle päässyt, niin niitä putkahti kuin maasta
polkaistuina joka suunnalta.

 

6. Skata

Eletään vuotta 1920 Skatassa. Näkökulma on pienen Mattipojan. Asutaan leskien korttelissa tai ”slummissa” ja perheet saavat olla monessa mukana. Tupakkatehdas on suuri työnantaja joka samalla varjostaa työläisten elämää. Matin äiti, Vilma, kuuluu tehtaan tupakkaenkeleihin. Tässä kohdassa Matti odottaa äitiään kun työpäivä tupakkatehtaassa loppuu.

Kaarlo Haapanen: Leskien kortteli, 1982

Tehtaan pilli vihelsi viittä.
Kadut täyttävä naisvirta pursusi tehtaalta kuin vesi avatusta
patoportista. Matti käveli Piispankadun ja Ameriikankadun kulmaan
odottamaan. Kohta kääntyi kiireinen jono tehtaalta päin Ameriikankadulle.
Näin etäältä ei vielä äitiä erottanut. Kaikki kulkivat puolijuoksua.
Tehtaalaiset olivat aina menossa kiireestä toiseen. Kun
tehtaan koneet tämän työvuoron osalta olivat lakanneet syytämästä,
kiertämästä tai pusertamasta tupakkapötköä, sikaareita tai
noenmustaa pikanellia, naisia odotti juoksumatkan toisessa päässä
koko illan kestävä kiire.
[…]
Matti odotti Ameriikankadun kulmalla äitiä.
Harmaa naislautta alkoi jo harveta. Nyt erotti jo tuttuja takkeja –
äidin ruskeaa ei vielä näkynyt – paksuja, pitkähapsuisia, isoruutuisia
saaleja ja nykien nousevia kyynärpäitä. Ainoa hattu oli jo siirtynyt
kadun oikealle puolelle. Matti oli kerran kysynyt Vilmalta:
– Miksi sinulla ei ole hattua?
– Miten niin?
– Noku yhellä tädillä musta hattu ja neula läpi pään.
– Ei neula läpi pään oo. Se on Aspin Vannin hattu. Se osti hatun
kussiitä tehtiin pomo.
– Mikä on pomo?
– Se on seku kävelee kynä rintataskussa ja tuntikirja toisessa ja
valavoo muita.
– Onko se hattu hienoa?
– Mitä se hieno muka on. Aspin Vannin hienous nähtiin kapinatalavena.
Se juoksi pitkin tehtaan käytävää ja taputti käsiään:
– A nyt o Viipur meijjä, a nyt o Viipur meijjä a punikit
o kaikk tapettuut. Oli ihan sitä vaille, ettei solominnu valakosta
nauhaa käsvarteensa. Mutta hattua se pittää.

7. Skata

Romaanikertomusten ympäristöt Kaarlo Haapanen palauttaa mieleensä muistelemalla sitä Skataa jossa hän itse varttui. Kovista olosuhteista ja kovasta elämästä huolimatta asukkaat pitävät yhtä ja huumoria piisaa kurjuuden keskellä.
On sunnuntaiaamu, Matti ja hänen isosiskonsa Elvi lähtevät pihalle. Aikuiset jäävät mielellään nukkumaan kun kerran saavat.

Kaarlo Haapanen: Leskien kortteli, 1982

Sunnuntai aamu oli hiljainen. Korttelikasarmi asettui ja
rauhoittui ei niinkään pyhäaamun kirkonkellojen kumun ja
hartauden vuoksi vaan koska sunnuntaina ei lähdetty töihin
eikä palattu töistä. Aikuiset nukkuivat. Heille pyhäaamu tiesi
pitempää unta. Kouluikäisille samoin. Pienimmät – kersoiksi
huudetut ja moititut, ne joille päivät olivat samanlaisia viikkojärjestyksestä
riippumatta – olivat jo liikkeellä monitaloisen
pihan sokkeloissa. Pihalle oli pystytetty seipäitä pyykkinarujen
tueksi. Alakerran pesutuvasta kuului pyykkäreiden holottavaa
puhetta, ovesta ja sinne johtavasta tiilikäytävästä nousi höyryä.
Joku kantoi kosteaa, vettä valuvaa puhdasta pyykkiä kukkuroillaan
olevaa pärekoppaa narujen alle.
Jokainen pyykkääjä yritti vetää kuivausnarunsa oman
ikkunansa alle. Kullekin oli omat narunsa. Isäntä oli tehnyt
pyykkiseipäät, joista piti tarkan luvun: ”Onko sine ottanu yks
seipä jättää se hukkunu.” Vahtimista ei tarvittu. Varkaita ei
ollut. Housunlahkeiden, paidanhihojen ja lakananhelmuksien
sotkijoita kylläkin.
– Saanko mennä ulos?
– Anna Elvi ensin pukee päälles. Etkä mene ettäälle! –
Vilma halusi pojan pysyvän lähistöllä.
– Äkkiä nyt! Matti joudutti Elviä. Oli jo kiire. Hän oli nähnyt
ikkunasta Ojalan hevosen ajavan pihaan. Matti saatiin puetuksi.
Hän oli jo ovella Vilman vielä varoitellessa:
– Muista varoa ihmisten pyykkejä. Eläkä tie pahhaa!
– En tee.

Ojalan hevosta jo peruutettiin ison ruuman eteen. Rattaat
kääntyivät kankeasti. Iso umpinainen sammio oli kun arkki
kolahtelevien rattaiden lavalla. Joku vaimo juoksutti hölskyvää
sankoa Ojalan edellä. Kiire oli ja vielä piti varoa jotteivät kuivuvat
vaatteet sotkeentuneet. Varoa piti sangon läiskymistäkin:
– On kiirettä monenlaista. Päällimmäisenä vielä tämä. Kohta
alkaa Ojalan sotkut. Älä vielä käännä hevostas että kerkeän!
– Mikä se muka sinulle kiireen tekee. Joutilas pyhäpäivä
aikaa.
– Ainakin se, että sinä sotket laskiluukut ja pilaat ilmat.
Nainen otti seinustalta kepin ja lyödä loukutti sillä muutaman
kerran seinään. Ojala odotteli ja muka ihmetteli:
– Kyläilemäänkö sitä ollaan menossa? Koputellaan oville.
– Vielä tässä kylästelemään. Ovi paukkui jotta mäike kuului.
– On tämä hotelli. Kun pitää paskaruumankin ovelle koputtaa.
– Mitä koputat. Avaat vain seinäluukun ja heität solkkus
sekaan.
– Joo ja saan rottamaton helmoihini.
– Heitä sinne vaan. Kyllä ne on jo karussa.
– Ensin saa pelätä rottalaumoja, sitten hyikäillä sinun
sotkujas.
– Eikai tämä minun syytäni ole. Minähän vaan tyhjään
sinun ja muiden solkkuja. Nehän väittävät, että hajussa
kasvaa. Siitäpä vaan rouva kiskoo sieraimiinsa.
– Etkö sinä muulloin voi tyhjentää kuin pyhänä?
– Isäntä tilas ja nämä laatuajot sopii paremmin
minulle ja hevoselle sapattina.

 

8. Marjalan päiväkoti

1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä oli kaupunki sosiaalisesti paljon jakautuneempi kuin nykyään. Oli ilmiselvää kuka kuului työväenluokkaan ja mitä kieltä kukin puhui. Marian kansakoulu oli kaupungin ensimmäinen suomenkielinen koulu. Matin isosisko Elvi on yksi oppilaista.

Kaarlo Haapanen: Leskien kortteli, 1982

Koulutyö Mariankadun kansakoulussa sujui Elviltä hyvin.
Kouluja Elvillä ja muillakin Korttelikasarmilaisilla oli oikeastaan
kaksi. Marian koululla opittiin ja opetettiin kirjojen
mukaan. Työväentalolla ei ollut kirjoja, mutta kokemuksia
asioista, aatteista ja asenteista oli ja riitti. Elvi ihmetteli.
Koulussa laulettiin kuinka joka niemeen, notkoon, saarelmaan
kodin tahtoisin nostattaa. Työväentalossa setvittiin,
miksei se ole mahdollista kaikille. Silti Elvi suoritteli koulutöitään
tunnollisesti, hyvällä käsialalla ja tarkasti. Opettajatar,
muutoin ankara ja tiukka neiti, suhtautui Korttelikasarmin
tyttöihin ja poikiin ymmärtäen. Ymmärtävämmin
kuin koulun vahtimestaripariskunta. Opettajan mielestä
ne nuoret, jotka kävivät työväentalolla voimistelemassa,
kuorossa laulamassa ja lausumassa, selvisivät koulutehtävistäänkin
hyvin. […]
Melkein kaikki koulun oppilaat puuhasivat työväentalolla.
Hyvät laulajat, torvisoittokunnan soittajat, Voiman
palloilijat, juoksijat ja hiihtäjät olivat koulujen välisissä
kilpailuissa sekä yksilöinä että ryhminä keulapäässä.
Opettajat tajusivat suoritusten arvot. Vahtimestari ja vaimonsa
eivät. Törmäyksiä tuli. Kauniisti harmaantunut,
viiksekäs Jukkola oli lasten suosiossa enemmän kuin lyhyt,
tanakka, keilanmuotoinen vaimonsa. Jos ei jaksanut
isä-Jukkola aina valvomansa koulurakennuksen kuluttajia
sietää, vielä heikommin sen teki hänen likinäköinen
emäntänsä. Pyöreät, metallisankaiset silmälasit – vielä
kuperanmuotoiset kun olivat – hankkivat hänelle huuhkain
-nimen.
Suomalaisia virkamiehiä ei kaupungissa ollut, opettajia
lukuun ottamatta. Ehkä vahtimestaripariskunnan

ankara suhtautuminen työväentalolla kävijöihin johtui
pyrkimyksestä päästä määrältään pienen herrasväen
joukkoon. Työväentalolle he eivät voineet mennä: ”Mitä
me siälä teemmä”, oli Jukkola sanonut, kun hänelle oli
tarjottu teatterilippuja.
– Eisaakoskea, eisaasotkea, menkäämuualle siitä!
Kuului päivän mittaan sen kymmenet kerrat. Lapset tekivät
sanoista laulun, jota hoilattiin isommin tai vaimeammin sen
mukaan kuinka etäällä keilanmuotoinen vahtimestarinrouva
liikkui.
Elvikin oli sitä mieltä, että kaikki mukavat asiat koulun
pihalla päättyivät menkäämuuallesiitä -huutoon. Hän oli
ottanut tavakseen jäädä viimeiseksi poiskäskettäväksi.
Verkkaan poistuessaan hän joka kerta muisti katsoa pitkään
ja – kuten hän kuvitteli – pirullisesti vahtimestarin
vaimoon.

9. Rautatienristeys

Lars Sund on romaanissaan Kolme sisarta ja yksi kertoja palannut kotikaupunkiinsa Pietarsaareen. Kirja on vahva kuvaus pikkukaupungin elämästä ja siinä on selviä viittauksia toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Romaanissa on runsas henkilögalleria ja useita mieleenpainuvia kohtauksia joita on kuvattu huumorilla ja hellyydellä. Kertojan valinta on nokkela, ratavartija joka keskustelee variksen kanssa.
Näin kertoja voi pitää silmällä kaupunkia ja sen asukkaita.

Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja, 2014

Minä, tämän kirjoittaja, olen nimeltäni… Pah, nimellä ei
ole väliä, ja saattaa olla viisainta, että pysyttelen kertojana
nimettömänä. Olen töissä ratavartijana eräässä
tasoristeyksessä, jossa on varoitusvalot ja puomit; sitä sanotaan
kaupungissa yleisesti Framin risteykseksi. Suomen
valtion rautateiden sisäisessä liikennepaikkarekisterissä
toimipaikkani on ”Koulukatu km. 529+184”. Täältä minä
kauko-ohjaan vaijereiden avulla puomeja myös 175 metriä
lännempänä olevassa tasoristeyksessä ”Taljasepänkatu
km. 529+359”. Siltä varalta, että joku ei sattuisi olemaan
perillä Valtion rautateiden nimistöstä, voin kertoa että
ensimmäinen luku ilmoittaa etäisyyden Helsingistä kilometreinä
ja toinen kertoo, kuinka kaukana lähimmistä
isosta ratapihasta taikka risteysasemasta toimipaikkani
sijaitsee metreissä mitattuna.
Kun on virassa Valtion rautateillä, täytyy pitää kiinni
järjestyksestä. Se oli yksi niistä asioista, joita minulle
teroitettiin heti aluksi, kun sain ensimmäisen työpaikkani
asemamiehenä Alholmissa.
Pääasiallinen tehtäväni on laskea puomit kummassakin
risteyksessä, kun juna menee ohi tai raiteella on muuta
liikennettä. Voisi luulla, että se on kohtalaisen yksinkertaista
työtä, mutta niin ei ole asian laita: koko tien levyisten
puomien käsittely on taito, joka vaatii tuntumaa ja kokemusta.
Puomit täytyy laskea sopivaa vauhtia, ei liian
nopeasti – se voi pahimmassa tapauksessa johtaa puomien
vahingoittumiseen – eikä liian hitaasti. Se taas edellyttää,
että kampea kierretään tasaisesti ympäri,
ja kun puomit ovat melkein vaakatasossa,
jarrutetaan pehmeästi tarpeettoman keinahtelun
estämiseksi, puomien on oltava
haarukoissaan suorassa niin, että asennossa
on vain aavistus ujoa niiausta.

 

10. Itänummi

Jeppis-kirja kertoo pojasta nimeltään Tommi jonka elämän päärakenteita ovat koti ja vanhemmat, koulu, leikit ja harrastukset. Se kertoo yksinkertaisesti sanottuna pojan kehittymisestä ja alkaa siitä kun Tommi on ekaluokkalainen ja loppuu kun peruskoulua on käyty neljä luokkaa, vuodesta 1983 vuoteen 1987. Tommi asuu Pietarsaaren Kråkholmassa, niin kuin kirjailija Tommi Liimatta aikoinaan. Vuosi on 1983 kun Tommin kaveri Hannu huutaa naapuritalosta.

Tommi Liimatta: Jeppis, 2014

– Tommi, tuu tänne!
– Mene vaan, mutta muista kattoa kelloa, äiti sanoi.
Juoksin polkua alas ovipihalle. Polun ja nurmikon rajalla oli siisti
lautakynnys. Tässä pihassa en ollut aiemmin käynyt edes uteliaisuuttani.
Kuusikerroksiset talot olivat kaikki valmistuneet 70-luvun
alussa, ensimmäisenä Eläkeläistentalo. Kaksi meidän puolella, kolme
Hannunpuolella Kråkholmantietä. Talot olivat kaikki samoin päin,
ovet länteen, tähän aikaan varjossa.
Luin summeritaulua vaikka tiesin jo.
Lattiassa oli tuttua linoleumlaattaa, mutta käytävän haju oli vieras.
Mustassa nimitaulussa ylimpänä Vån Ker, jotkut kirjaimet vinossa
kuten meidänkin taulussa.
Kiipesin hiljaa enkä pannut valoja, ettei kukaan huomaisi ovisilmästä
muukalaista ja hyökkäisi kimppuuni. Hannu odotti jo ovi auki. Se oli
vaaleampana puuta kuin meidän ovi.
– Miksä pimeessä tuut? Ja oisit tullu hissillä.
– Eihän alle kaksitoista… ei se ollut alhaalla.
– Ohasse, Hannu osoitti. – Valo on K:ssa.
– Jaksoin minä kävellä.
– Meidän Hannu on aina osannut käyttää hissiä oikein, sanoi
Hannun äiti kun rapsutin kengistä tarrat auki. Tarroissa oli ruohoa.
– Voidaanko heti mennä parvekkeelle, minä pyysin.
Halusin nähdä meidän talon edes näin korkealta.
Hannun parveke oli isompi kuin meillä. Kumarruin reunan yli. Ruoho
näytti tiheämmältä ja paremmalta kuin se oli, jopa hiekkaisen parkkipihan
liitos asvalttiin oli siivo.
– Tuu jo, Hannu käski.
– Näkisipä tästä kunnolla meidän takapihalle. Teillä ei ole… kumpi
teillä on takapiha?
– Onkssun äiti oikeesti niin känä ko miltä se näytti?
– Sataviisikymmentä senttimetriä.
– Ehhehee, Hannu nauroi ja nyhti minut puserosta
sisälle.
– Älä nyt, minä sanoin. – Äiti astui pikkutyttönä
ruosteiseen naulaan. Se meni jalan läpi. Siksi se jäi niin
lyhyeksi.