2. Malmin talo

Romaani Urhea nuoruus sijoittuu 1930-luvulle. Työläisnuoret ovat tarinan keskiössä Röllebyssä, Bondestamin fiktiivisessä Pietarsaaressa. Omista nuoruuden maisemistaan ammentaen hän kertoo työläisten elämästä ja arkipäivästä poliittisesti ja sosiaalisesti epävakaina aikoina. Rosa-tyttö on 16-vuotias ja menee mukaan työväenyhdistykseen jossa tutustuu Oskariin. Oskarin lapsuudenystävä Sven radikalisoituu entistä enemmän ja etääntyy ikätovereistaan. Hänellä on hyvä lukupää mutta köyhyys ja sairaus pitävät häntä kahleissaan saaden hänet tuntemaan itsensä yhä turhautuneemmaksi ja pelokkaammaksi. Hän käyttäytyy halveksivasti ja ivallisesti kätkien näin oman ahdistuksensa

Anna Bondestam: Urhea nuoruus, 1944

Sven ahmi viimeistä sanomalehteä vilkuillen aina välillä kelloon.
Kohta suljettaisiin, ja silloin hänen oli lähdettävä, tahtoipa tai
ei. Tämän tietäminen heitti jo julman varjonsa hänen eteensä:
hänen oli kohta mentävä ulos, kotiin. Eikä hän tahtonut ulos
eikä kotiin, mieluimmin hän olisi jäänyt istumaan tänne lukusaliin
ikuisesti. Täällä oli valoisaa ja lämmintä, ja täällä oli
tarpeeksi ilmaa. Tuo ilma oli varsin tärkeätä, sen hän oli saanut
oppia. Kotona oli aina raskasta hengittää, liian ahdasta, liian
kuumaa, liian paljon ihmisiä, siellä oli aina tukehtumaisillaan.
Hän ei pitänyt kotona istumisesta, hän ei yleensä pitänyt kodistaan
– mitä pitämistä siinä oli?
Nyt vahtimestari tuli. Sven pisti sanomalehden lokeroon, otti
kirjat kainaloonsa ja lähti. Hän oli viimeinen, hän oli usein
viimeinen, välistä hänestä jopa tuntui, että lukusali oli olemassa
vain hänen yksityistä käyttöään varten.
Hän oli ollut lainakirjastossa. Hänellä oli Carnot’n Ranskan Vallankumous
kainalossaan ja sitten romaani. Sai lainata kaksi
kirjaa kerrallaan, yhden romaanin ja yhden tietokirjan. Hän ei
koskaan laiminlyönyt kahden lainaamista, sittenkään ne eivät
riittäneet kauan. Ei kai menisi kovinkaan pitkää aikaa, ennenkuin
hän olisi päntännyt koko kirjaston lävitse, vaikka se olikin
varsin hyvin varustettu. Hän luki kaikkea. Tietokirjallisuutta
lainatessaan hän saattoi suoda itselleen jonkinlaisen valitsemisen
nautinnon, sillä tietokirjojen nimistä saattoi päätellä,
mitä kirjat käsittelivät. Mutta kaunokirjallisuus oli selvää arpapeliä.
Hän tunsi joitakuita kirjailijoita ja oli omantunnontarkasti
kahlannut heidät lävitse kauan sitten, ja sen
jälkeen hän oli lukenut hiukan miten tahansa,
suunnittelematta, vaistomaisesti, kunnes hän
syksyllä päätti alkaa järjestelmällisesti – A:sta.
Parasta kahlata lävitse kaikki tyynni, silloin oli
ainakin varma, ettei ollut laiminlyönyt mitään.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s