Eletään vuotta 1920 Skatassa. Näkökulma on pienen Mattipojan. Asutaan leskien korttelissa tai ”slummissa” ja perheet saavat olla monessa mukana. Tupakkatehdas on suuri työnantaja joka samalla varjostaa työläisten elämää. Matin äiti, Vilma, kuuluu tehtaan tupakkaenkeleihin. Tässä kohdassa Matti odottaa äitiään kun työpäivä tupakkatehtaassa loppuu.
Kaarlo Haapanen: Leskien kortteli, 1982
Tehtaan pilli vihelsi viittä.
Kadut täyttävä naisvirta pursusi tehtaalta kuin vesi avatusta
patoportista. Matti käveli Piispankadun ja Ameriikankadun kulmaan
odottamaan. Kohta kääntyi kiireinen jono tehtaalta päin Ameriikankadulle.
Näin etäältä ei vielä äitiä erottanut. Kaikki kulkivat puolijuoksua.
Tehtaalaiset olivat aina menossa kiireestä toiseen. Kun
tehtaan koneet tämän työvuoron osalta olivat lakanneet syytämästä,
kiertämästä tai pusertamasta tupakkapötköä, sikaareita tai
noenmustaa pikanellia, naisia odotti juoksumatkan toisessa päässä
koko illan kestävä kiire.
[…]
Matti odotti Ameriikankadun kulmalla äitiä.
Harmaa naislautta alkoi jo harveta. Nyt erotti jo tuttuja takkeja –
äidin ruskeaa ei vielä näkynyt – paksuja, pitkähapsuisia, isoruutuisia
saaleja ja nykien nousevia kyynärpäitä. Ainoa hattu oli jo siirtynyt
kadun oikealle puolelle. Matti oli kerran kysynyt Vilmalta:
– Miksi sinulla ei ole hattua?
– Miten niin?
– Noku yhellä tädillä musta hattu ja neula läpi pään.
– Ei neula läpi pään oo. Se on Aspin Vannin hattu. Se osti hatun
kussiitä tehtiin pomo.
– Mikä on pomo?
– Se on seku kävelee kynä rintataskussa ja tuntikirja toisessa ja
valavoo muita.
– Onko se hattu hienoa?
– Mitä se hieno muka on. Aspin Vannin hienous nähtiin kapinatalavena.
Se juoksi pitkin tehtaan käytävää ja taputti käsiään:
– A nyt o Viipur meijjä, a nyt o Viipur meijjä a punikit
o kaikk tapettuut. Oli ihan sitä vaille, ettei solominnu valakosta
nauhaa käsvarteensa. Mutta hattua se pittää.
PIETARSAARI KIRJALLISUUDESSA 