Romaanikertomusten ympäristöt Kaarlo Haapanen palauttaa mieleensä muistelemalla sitä Skataa jossa hän itse varttui. Kovista olosuhteista ja kovasta elämästä huolimatta asukkaat pitävät yhtä ja huumoria piisaa kurjuuden keskellä.
On sunnuntaiaamu, Matti ja hänen isosiskonsa Elvi lähtevät pihalle. Aikuiset jäävät mielellään nukkumaan kun kerran saavat.
Kaarlo Haapanen: Leskien kortteli, 1982
Sunnuntai aamu oli hiljainen. Korttelikasarmi asettui ja
rauhoittui ei niinkään pyhäaamun kirkonkellojen kumun ja
hartauden vuoksi vaan koska sunnuntaina ei lähdetty töihin
eikä palattu töistä. Aikuiset nukkuivat. Heille pyhäaamu tiesi
pitempää unta. Kouluikäisille samoin. Pienimmät – kersoiksi
huudetut ja moititut, ne joille päivät olivat samanlaisia viikkojärjestyksestä
riippumatta – olivat jo liikkeellä monitaloisen
pihan sokkeloissa. Pihalle oli pystytetty seipäitä pyykkinarujen
tueksi. Alakerran pesutuvasta kuului pyykkäreiden holottavaa
puhetta, ovesta ja sinne johtavasta tiilikäytävästä nousi höyryä.
Joku kantoi kosteaa, vettä valuvaa puhdasta pyykkiä kukkuroillaan
olevaa pärekoppaa narujen alle.
Jokainen pyykkääjä yritti vetää kuivausnarunsa oman
ikkunansa alle. Kullekin oli omat narunsa. Isäntä oli tehnyt
pyykkiseipäät, joista piti tarkan luvun: ”Onko sine ottanu yks
seipä jättää se hukkunu.” Vahtimista ei tarvittu. Varkaita ei
ollut. Housunlahkeiden, paidanhihojen ja lakananhelmuksien
sotkijoita kylläkin.
– Saanko mennä ulos?
– Anna Elvi ensin pukee päälles. Etkä mene ettäälle! –
Vilma halusi pojan pysyvän lähistöllä.
– Äkkiä nyt! Matti joudutti Elviä. Oli jo kiire. Hän oli nähnyt
ikkunasta Ojalan hevosen ajavan pihaan. Matti saatiin puetuksi.
Hän oli jo ovella Vilman vielä varoitellessa:
– Muista varoa ihmisten pyykkejä. Eläkä tie pahhaa!
– En tee.
Ojalan hevosta jo peruutettiin ison ruuman eteen. Rattaat
kääntyivät kankeasti. Iso umpinainen sammio oli kun arkki
kolahtelevien rattaiden lavalla. Joku vaimo juoksutti hölskyvää
sankoa Ojalan edellä. Kiire oli ja vielä piti varoa jotteivät kuivuvat
vaatteet sotkeentuneet. Varoa piti sangon läiskymistäkin:
– On kiirettä monenlaista. Päällimmäisenä vielä tämä. Kohta
alkaa Ojalan sotkut. Älä vielä käännä hevostas että kerkeän!
– Mikä se muka sinulle kiireen tekee. Joutilas pyhäpäivä
aikaa.
– Ainakin se, että sinä sotket laskiluukut ja pilaat ilmat.
Nainen otti seinustalta kepin ja lyödä loukutti sillä muutaman
kerran seinään. Ojala odotteli ja muka ihmetteli:
– Kyläilemäänkö sitä ollaan menossa? Koputellaan oville.
– Vielä tässä kylästelemään. Ovi paukkui jotta mäike kuului.
– On tämä hotelli. Kun pitää paskaruumankin ovelle koputtaa.
– Mitä koputat. Avaat vain seinäluukun ja heität solkkus
sekaan.
– Joo ja saan rottamaton helmoihini.
– Heitä sinne vaan. Kyllä ne on jo karussa.
– Ensin saa pelätä rottalaumoja, sitten hyikäillä sinun
sotkujas.
– Eikai tämä minun syytäni ole. Minähän vaan tyhjään
sinun ja muiden solkkuja. Nehän väittävät, että hajussa
kasvaa. Siitäpä vaan rouva kiskoo sieraimiinsa.
– Etkö sinä muulloin voi tyhjentää kuin pyhänä?
– Isäntä tilas ja nämä laatuajot sopii paremmin
minulle ja hevoselle sapattina.
PIETARSAARI KIRJALLISUUDESSA 