Lars Sund kuvaa romaanissaan todellista pääministerin, myöhemmin presidentti Urho Kekkosen, vierailua Purmolle jossa hän avasi maatalousnäyttelyn. Kirjassa pääministeri käyttää tilaisuutensa vierailla Pietarsaaressa kuullessaan että kaupungissa on tavattoman kauniita tyttöjä. Hän haluaa henkilökohtaisesti todeta
asian. Suunnitelma ei onnistu sillä kesäaikaan väki on kaikonnut kaupungista joten hän tekee reippaan kävelylenkin ja pohdiskelee tulopoliittisia neuvotteluja. Ajatuksissaan hän eksyy kaupungin laidalle.
Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja, 2014
Kuopassa uurasti Elis Holm sitkeän raivokkaasti. Kirottu kivenjärkäle
oli saatava pois, ennen kuin perustukset saattoi valaa. Hän ei
ollut halukas maksamaan ammattimiehelle kiven räjäyttämisestä,
hän aikoi hoitaa homman itse. Hän oli hankkinut tuttavan kautta
dynamiittipötkön, nalleja ja sytytyslankaa; räjäytystyö oli hänelle
jossain määrin tuttua, olihan hän ollut rintamalla raivaamassa
maastoa korsuja ja juoksuhautoja varten. Hänellä ei tietenkään
ollut lupaa dynamiitin käyttöön, mutta hän oli ajatellut odottaa
myöhäisiltaan, jolloin kukaan ei olisi liikkeellä kuulemassa hiljaista
pikku pamahdusta.
Elis kyykisteli kuopassa pohtien, kuinka syvälle hänen pitäisi porata
ennen kuin panoksen voisi työntää kiveen, ja äkkiä hänen niskaansa
tuli ikävä kihelmöivä tunne. Hän nosti päätään ja näki, että häntä
tuijotti kuopan reunalta pitkä silmälasipäinen miekkonen, jolla oli
solmio ja vaalea kesäpuku. Mies näytti Eliksen mielestä jollakin lailla
tutulta, mutta hän ei siinä tohinassa saanut nimeä mieleensä: hänen
ensimmäinen ajatuksensa oli, että viranomaiset olivat saaneet
vihiä hänen suunnitelmistaan ja lähettäneet jonkin viskaalin
takavarikoimaan dynamiitin ja viemään hänet poliisilaitokselle.
Pääministeri tervehti Elistä ystävällisesti ja tiedusteli uteliaasti,
miksi Elis kyykisteli kuopassa ja porasi kiveä näin kauniina keskikesän
iltana. Pääministeri puhui suomea ajattelematta asiaa sen
kummemmin. Elis katsoi isokokoista pukumiehestä epävarmasti ja
pudisti päätään.
”Tuota niin… Ko mä en osaa suomea”, Elis sanoi.
Pääministeri hymyili ja ojensi kätensä. Olisihan hänen pitänyt
muistaa, että nyt oltiin ruotsinkielisellä seudulla, jossa moni ei
osannut maan enemmistökieltä. […]
”Suokaa anteeksi”, pääministeri sanoi sujuvasti ruotsiksi. ”Näin
teidän tekevän täällä töitä, ja piti kysyä, mitä puuhaatte…”
”Kunhan vähän tässä porailen…” Elis vastasi vältellen.
”Jaaha… Ymmärrän… Onko omakotitalo tekeillä?”
”Onpa hyvinkin.”
Pääministeri nyökkäsi. Hän hymyili taas.
”Ja onko tarkoitus tehdä työ etupäässä omin voimin?”
”On…” Elis otti työrukkasen kädestään ja pyyhkäisi kämmenselällä
suutaan miettien samalla. Tämä tarkastaja – vai mikä hän nyt sitten
olikin – vaikutti viranomaiseksi epätavallisen ystävälliseltä, mutta
Elis oli yhä epäluuloinen.
[…]
”Oletteko rintamamies?”
”Joo…” sanoi Elis kummissaan. ”Kyllä mä rintamalla olin.”
”Missä rykmentissä?”
”Kuusykkösessä”, vastasi Elis vastahakoisesti. ”JR 61”, hän tarkensi.
”Taistelitte ja vuodatitte verta Suomen puolesta!” pääministeri
huudahti. ”Ja nyt… Kivääriä pidelleet kätenne tarttuvat rauhanomaisempiin
työkaluihin, vasaraan ja sahaan… Tietäkää, ettette
rakenna vain taloa itsellenne ja perheellenne. Te rakennatte myös
rauhaa! Rakennatte omin paljain käsin Suomen uutta hyvinvointia.
Se on iso asia. Haluan osoittaa rintamamiehelle kunnioitusta! Kas
näin – paiskataan kättä!”
Se oli helpommin sanottu kuin tehty, koska pääministeri seisoi
montun reunalla ja Elis oli sen pohjalla pari metriä alempana. Kun
pääministeri kumartui eteenpäin tarttuakseen Eliksen käteen,
hänen jalkansa lipesivät savessa, ja Elis ajatteli hetken, että hän
suistuisi pää edellä monttuun ja katkaisisi niskansa. Mutta pääministerihän
on vanha korkeushyppääjä, ja sellaisilla on kehittynyt
tasapainoaisti; hän onnistui tavalla tai toisella kääntymään ilmassa
ja luisumaan monttuun seinämää pitkin. Puku oli tahriintunut
saveen edestä ja takaa, ja hattu oli pudonnut. Mutta pääministeri
hymyili leveästi, tarttui Eliksen käteen ja puristi sitä harjaantuneesti.
”Sanokaahan – mahtaako politiikka kiinnostaa?”
”Mikä ettei, vaikka eipä multa oikein lienee aikaa…” Elis sanoi.
[…]
Elis ja pääministeri istuivat kuopassa hyvän tovin ja puhuivat
politiikkaa. Kävi ilmi, että Eliksellä oli varmat mielipiteet siitä, miten
Suomen asioita piti hoitaa, ja pääministerin hyvän konjakin
innoittamana hän toi näkökantojaan julki aina vain vapautuneemmin.
Pääministeri kuunteli kiinnostuneena. Keskustelun sävy muuttui
kepeämmäksi, politiikka jätettiin sivuun. Pääministeri kertoi pitäneensä
aikaisemmin päivällä puheen, jossa hän oli ylistänyt eteläpohjalaisten
ahkeruutta ja sitkeyttä.
”Lopetin puheen sanomalla: eteläpohjalainen syntyy köyhänä
mutta kuolee rikkaana”, pääministeri sanoi. ”Minusta se oli aika
hyvin sanottu – mitä mieltä te olette?”
Elis katsoi pääministeriä. Sitten hän purskahti nauruun. Elis Holm
nauraa harvoin, mutta silloin kun niin käy, hän nauraa kunnolla.
Pääministeri kohotti ensiksi kulmakarvojaan ja vaikutti hivenen
tyytymättömältä, mutta ei sitten voinut olla yhtymättä toisen
iloon.
Heidän yhteinen naurunsa kiiri montusta.
Oli tosiaan onni, ettei kukaan sattunut kulkemaan ohi juuri silloin.
On mahdoton tietää, mitä kyseinen henkilö olisi ajatellut ja tuuminut,
sillä niin sydämellistä naurua ei joka päivä maan uumenista
kuulekaan.
PIETARSAARI KIRJALLISUUDESSA 