11. Ristikarin koulu

Tommi on Ristikarin koulun oppilas. Tommi ja hänen kaverinsa ovat tavallisia poikia joilla on suuri opinnälkä, joka ei juurikaan kohdistu koulunkäyntiin. Kaupungin kolmasluokkalaiset saivat pyrkiä musiikkiluokkaan joka toimi Ristikarin koulussa. Tommi pääsi musiikkiluokkaan ja koulun alku jännittää, keitä uudet luokkakaverit ovat?

Tommi Liimatta: Jeppis, 2014

Se oli torstai ja viidestoista päivä. Tulimme Ristikarin pihaan Pudelin
kanssa peräkkäin ja kaarsimme kauempaa, käsijarrukahvaa melkein
vain koskettaen, suoraan kiinni pyörätelineen haarukkaan. Ei ollut
mies se joka ei semmoista osannut.
Tunnistimme toisista kouluista tulijat, ikäisemme, he seisoskelivat
jännittyneinä pikkusakeissa: Choraeus, Itälä, Länsinummi.
Uusi opettajamme Leena komensi 3B:n kokoon. Tiivistyimme,
ohenimme jonoksi ja kellon piristessä valuimme Leenan johdolla
sisään ja portaisiin.
Naulakoilla huomasin että meitä poikia on vain seitsemän. Menin
uuteen luokkahuoneeseen ja istuin eteen, vanha tottumus. Istuessa
käännyin ja laskin tytöt: helvetti, yli kaksikymmentä.
[…]
Hevi toi kouluun suuren, vihreän Valittujen Palojen kirjan. Uskomatonta
mutta totta.
– Tää sun pitää nähä.
Menimme istumaan etupihan lasikuitukatokseen. Hevi näytti
äkkiarvaamatta kauheaa aukeamaa, ja teki sen uudelleen, koska
kielsin. Hyppäsin pystyyn ja katseeni osui koulun vintti-ikkunaan,
jonka kolme ruutua toljottivat jyrkässä tiilikatossa. Yhden ikkunan
pitsiverho näytti liikahtavan.
[…]
Vintin verho liikahti ihan varmasti. Verho liikahti minun takiani,
minulle. Vintillä ei käydä koskaan, edes talkkarilla ei ole sinne asiaa
koska siellä on pelkkää tomua, hämähäkinseittejä ja romuja kahdenistuttavia
pulpetteja. Kun koulu oli sotasairaala, meidänkin luokassa
moni kuoli tauteihin ja mätiviin haavoihin, kaameasti karjuen. Ne
huudot kaikuivat kukaties Ristikarilla edelleen, ja vain harvinaisen
herkkä hifimikrofoni kykenisi kaivamaan ne kuultavaksi.
Seuraavalla välitunnilla hiivimme kirjan kanssa
kierreportaikon syvään ikkunaholviin, työntymällä
sinne mahtui kaksi. Lasi oli kylmä, vaikka kohta oli
kesä. Sisäpihan kuiluun ei koskaan paistanut.

 

12. Vanha satama

Vanhassa satamassa pestiin mattoja meressä. Siihen aikaan oli hienoja suunnitelmia koko aluetta varten. Tommi ja Hiltska miettivät asiaa.

Tommi Liimatta: Jeppis, 2014

Istuin Hiltskan kanssa mattotelineellä. Vanhaan Satamaan
oli suunnitteilla merimuseo ja huvipuisto. Sinne
sijoitettaisiin myös merikelvoksi kunnostettava 1700-
luvun Jacobstads Wapen –kaljaasi.
– No jaa, kai siinä Waappenissa tulis seeglattua,
mutta enempi mua kiinnostaa se huvipuisto ja karusellit,
Hiltska sanoi ja puhalsi sepeliin vihreän keuhkoliman.
– Mustekala!
– Liian kallis vehe.
– Ne ostaa possujunan ja sanoo että no nyt on huvipuisto.
– Saippuakuplien puhallusta, sisäänpääsy vitosen,
Hiltska nauroi.
Vanhaan Satamaan ei edes mahtuisi rakentamaan
mitään Särkänniemeä, jossa kävimme turistibussilla
ollessani nelivuotias.

 

13. Länsinummi

Lars Sund kuvaa romaanissaan todellista pääministerin, myöhemmin presidentti Urho Kekkosen, vierailua Purmolle jossa hän avasi maatalousnäyttelyn. Kirjassa pääministeri käyttää tilaisuutensa vierailla Pietarsaaressa kuullessaan että kaupungissa on tavattoman kauniita tyttöjä. Hän haluaa henkilökohtaisesti todeta
asian. Suunnitelma ei onnistu sillä kesäaikaan väki on kaikonnut kaupungista joten hän tekee reippaan kävelylenkin ja pohdiskelee tulopoliittisia neuvotteluja. Ajatuksissaan hän eksyy kaupungin laidalle.

Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja, 2014

Kuopassa uurasti Elis Holm sitkeän raivokkaasti. Kirottu kivenjärkäle
oli saatava pois, ennen kuin perustukset saattoi valaa. Hän ei
ollut halukas maksamaan ammattimiehelle kiven räjäyttämisestä,
hän aikoi hoitaa homman itse. Hän oli hankkinut tuttavan kautta
dynamiittipötkön, nalleja ja sytytyslankaa; räjäytystyö oli hänelle
jossain määrin tuttua, olihan hän ollut rintamalla raivaamassa
maastoa korsuja ja juoksuhautoja varten. Hänellä ei tietenkään
ollut lupaa dynamiitin käyttöön, mutta hän oli ajatellut odottaa
myöhäisiltaan, jolloin kukaan ei olisi liikkeellä kuulemassa hiljaista
pikku pamahdusta.
Elis kyykisteli kuopassa pohtien, kuinka syvälle hänen pitäisi porata
ennen kuin panoksen voisi työntää kiveen, ja äkkiä hänen niskaansa
tuli ikävä kihelmöivä tunne. Hän nosti päätään ja näki, että häntä
tuijotti kuopan reunalta pitkä silmälasipäinen miekkonen, jolla oli
solmio ja vaalea kesäpuku. Mies näytti Eliksen mielestä jollakin lailla
tutulta, mutta hän ei siinä tohinassa saanut nimeä mieleensä: hänen
ensimmäinen ajatuksensa oli, että viranomaiset olivat saaneet
vihiä hänen suunnitelmistaan ja lähettäneet jonkin viskaalin
takavarikoimaan dynamiitin ja viemään hänet poliisilaitokselle.
Pääministeri tervehti Elistä ystävällisesti ja tiedusteli uteliaasti,
miksi Elis kyykisteli kuopassa ja porasi kiveä näin kauniina keskikesän
iltana. Pääministeri puhui suomea ajattelematta asiaa sen
kummemmin. Elis katsoi isokokoista pukumiehestä epävarmasti ja
pudisti päätään.
”Tuota niin… Ko mä en osaa suomea”, Elis sanoi.
Pääministeri hymyili ja ojensi kätensä. Olisihan hänen pitänyt
muistaa, että nyt oltiin ruotsinkielisellä seudulla, jossa moni ei
osannut maan enemmistökieltä. […]
”Suokaa anteeksi”, pääministeri sanoi sujuvasti ruotsiksi. ”Näin
teidän tekevän täällä töitä, ja piti kysyä, mitä puuhaatte…”
”Kunhan vähän tässä porailen…” Elis vastasi vältellen.
”Jaaha… Ymmärrän… Onko omakotitalo tekeillä?”
”Onpa hyvinkin.”

Pääministeri nyökkäsi. Hän hymyili taas.
”Ja onko tarkoitus tehdä työ etupäässä omin voimin?”
”On…” Elis otti työrukkasen kädestään ja pyyhkäisi kämmenselällä
suutaan miettien samalla. Tämä tarkastaja – vai mikä hän nyt sitten
olikin – vaikutti viranomaiseksi epätavallisen ystävälliseltä, mutta
Elis oli yhä epäluuloinen.
[…]
”Oletteko rintamamies?”
”Joo…” sanoi Elis kummissaan. ”Kyllä mä rintamalla olin.”
”Missä rykmentissä?”
”Kuusykkösessä”, vastasi Elis vastahakoisesti. ”JR 61”, hän tarkensi.
”Taistelitte ja vuodatitte verta Suomen puolesta!” pääministeri
huudahti. ”Ja nyt… Kivääriä pidelleet kätenne tarttuvat rauhanomaisempiin
työkaluihin, vasaraan ja sahaan… Tietäkää, ettette
rakenna vain taloa itsellenne ja perheellenne. Te rakennatte myös
rauhaa! Rakennatte omin paljain käsin Suomen uutta hyvinvointia.
Se on iso asia. Haluan osoittaa rintamamiehelle kunnioitusta! Kas
näin – paiskataan kättä!”
Se oli helpommin sanottu kuin tehty, koska pääministeri seisoi
montun reunalla ja Elis oli sen pohjalla pari metriä alempana. Kun
pääministeri kumartui eteenpäin tarttuakseen Eliksen käteen,
hänen jalkansa lipesivät savessa, ja Elis ajatteli hetken, että hän
suistuisi pää edellä monttuun ja katkaisisi niskansa. Mutta pääministerihän
on vanha korkeushyppääjä, ja sellaisilla on kehittynyt
tasapainoaisti; hän onnistui tavalla tai toisella kääntymään ilmassa
ja luisumaan monttuun seinämää pitkin. Puku oli tahriintunut
saveen edestä ja takaa, ja hattu oli pudonnut. Mutta pääministeri
hymyili leveästi, tarttui Eliksen käteen ja puristi sitä harjaantuneesti.
”Sanokaahan – mahtaako politiikka kiinnostaa?”
”Mikä ettei, vaikka eipä multa oikein lienee aikaa…” Elis sanoi.
[…]

Elis ja pääministeri istuivat kuopassa hyvän tovin ja puhuivat
politiikkaa. Kävi ilmi, että Eliksellä oli varmat mielipiteet siitä, miten
Suomen asioita piti hoitaa, ja pääministerin hyvän konjakin
innoittamana hän toi näkökantojaan julki aina vain vapautuneemmin.
Pääministeri kuunteli kiinnostuneena. Keskustelun sävy muuttui
kepeämmäksi, politiikka jätettiin sivuun. Pääministeri kertoi pitäneensä
aikaisemmin päivällä puheen, jossa hän oli ylistänyt eteläpohjalaisten
ahkeruutta ja sitkeyttä.
”Lopetin puheen sanomalla: eteläpohjalainen syntyy köyhänä
mutta kuolee rikkaana”, pääministeri sanoi. ”Minusta se oli aika
hyvin sanottu – mitä mieltä te olette?”
Elis katsoi pääministeriä. Sitten hän purskahti nauruun. Elis Holm
nauraa harvoin, mutta silloin kun niin käy, hän nauraa kunnolla.
Pääministeri kohotti ensiksi kulmakarvojaan ja vaikutti hivenen
tyytymättömältä, mutta ei sitten voinut olla yhtymättä toisen
iloon.
Heidän yhteinen naurunsa kiiri montusta.
Oli tosiaan onni, ettei kukaan sattunut kulkemaan ohi juuri silloin.
On mahdoton tietää, mitä kyseinen henkilö olisi ajatellut ja tuuminut,
sillä niin sydämellistä naurua ei joka päivä maan uumenista
kuulekaan.

 

Tietoa projektista

Pietarsaari kirjallisuudessa – opastettu kierros

Kansallisrunoilija Runeberg sanoi jo aikoinaan että runous tapaa kasvaa Pohjanmaalla. Näin voi todeta myös Pietarsaaressa, Runebergin syntymäkaupungissa. Monilla kirjailijoilla ja kirjoittajilla on sidoksia kaupunkiin ja joissakin heidän kaunokirjallisissa teoksissaan tapahtumat sijoittuvat Pietarsaareen. Valikoitujen tekstien kautta esitetään kuvaus Pietarsaaresta läpi aikojen. Seuraa karttaa, vieraile numeroiduissa pisteissä ja anna itsesi siirtyä tekstissä kuvailtuun aikaan.

Pietarsaaren kaupunginkirjaston työryhmään kuuluivat Monica Borg-Sunabacka ja Annika Högväg. He ovat valinneet tekstiotteet sekä kirjoittaneet esittelyt. Anne Unkuri on kääntänyt suomeksi. Sisältö perustuu osittain Wava Stürmerin kokoelmaan ”Staden i våra hjärtan” (1990-luku).

Tekstit ovat kuunneltavissa QR-koodin kautta tai CD-levyltä.

Kiitokset Pietarsaaren Seudun Oppaat ry:lle, jonka aloituksesta koko idea lähti liikkeelle!

Kuvitus: Terese Bast / Kapsel Illustrations
Valokuvat: Pietarsaaren Museo, Pietarsaaren kaupungin kuva-arkisto
Layout: Heidi Jylhä / Solid Media
Lukijat: Tero Järveläinen, Ulla Nyström, Tommi Liimatta
Musiikki (Kansanlaulu): Désirée Saarela-Portin
Studio: Klosse J. Wistbacka

Svenska kulturfonden on tukenut hanketta.

LÄHTEET:

Djupsund, Bodil: ”Där björkarna susa…” En missförstådd dikt, 1979
Heikkilä, Pia: Anna Bondestam : det röda Svenskfinlands röst, 2013
Nordisk Kvinnolitteraturhistoria bd 4-5, 1997, 2000
Skulle det bli brösttoner? : Svenskösterbottniska författarporträtt, 2007
http://www.kirjasampo.fi
http://www.kiiltomatto.net