1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä oli kaupunki sosiaalisesti paljon jakautuneempi kuin nykyään. Oli ilmiselvää kuka kuului työväenluokkaan ja mitä kieltä kukin puhui. Marian kansakoulu oli kaupungin ensimmäinen suomenkielinen koulu. Matin isosisko Elvi on yksi oppilaista.
Kaarlo Haapanen: Leskien kortteli, 1982
Koulutyö Mariankadun kansakoulussa sujui Elviltä hyvin.
Kouluja Elvillä ja muillakin Korttelikasarmilaisilla oli oikeastaan
kaksi. Marian koululla opittiin ja opetettiin kirjojen
mukaan. Työväentalolla ei ollut kirjoja, mutta kokemuksia
asioista, aatteista ja asenteista oli ja riitti. Elvi ihmetteli.
Koulussa laulettiin kuinka joka niemeen, notkoon, saarelmaan
kodin tahtoisin nostattaa. Työväentalossa setvittiin,
miksei se ole mahdollista kaikille. Silti Elvi suoritteli koulutöitään
tunnollisesti, hyvällä käsialalla ja tarkasti. Opettajatar,
muutoin ankara ja tiukka neiti, suhtautui Korttelikasarmin
tyttöihin ja poikiin ymmärtäen. Ymmärtävämmin
kuin koulun vahtimestaripariskunta. Opettajan mielestä
ne nuoret, jotka kävivät työväentalolla voimistelemassa,
kuorossa laulamassa ja lausumassa, selvisivät koulutehtävistäänkin
hyvin. […]
Melkein kaikki koulun oppilaat puuhasivat työväentalolla.
Hyvät laulajat, torvisoittokunnan soittajat, Voiman
palloilijat, juoksijat ja hiihtäjät olivat koulujen välisissä
kilpailuissa sekä yksilöinä että ryhminä keulapäässä.
Opettajat tajusivat suoritusten arvot. Vahtimestari ja vaimonsa
eivät. Törmäyksiä tuli. Kauniisti harmaantunut,
viiksekäs Jukkola oli lasten suosiossa enemmän kuin lyhyt,
tanakka, keilanmuotoinen vaimonsa. Jos ei jaksanut
isä-Jukkola aina valvomansa koulurakennuksen kuluttajia
sietää, vielä heikommin sen teki hänen likinäköinen
emäntänsä. Pyöreät, metallisankaiset silmälasit – vielä
kuperanmuotoiset kun olivat – hankkivat hänelle huuhkain
-nimen.
Suomalaisia virkamiehiä ei kaupungissa ollut, opettajia
lukuun ottamatta. Ehkä vahtimestaripariskunnan
ankara suhtautuminen työväentalolla kävijöihin johtui
pyrkimyksestä päästä määrältään pienen herrasväen
joukkoon. Työväentalolle he eivät voineet mennä: ”Mitä
me siälä teemmä”, oli Jukkola sanonut, kun hänelle oli
tarjottu teatterilippuja.
– Eisaakoskea, eisaasotkea, menkäämuualle siitä!
Kuului päivän mittaan sen kymmenet kerrat. Lapset tekivät
sanoista laulun, jota hoilattiin isommin tai vaimeammin sen
mukaan kuinka etäällä keilanmuotoinen vahtimestarinrouva
liikkui.
Elvikin oli sitä mieltä, että kaikki mukavat asiat koulun
pihalla päättyivät menkäämuuallesiitä -huutoon. Hän oli
ottanut tavakseen jäädä viimeiseksi poiskäskettäväksi.
Verkkaan poistuessaan hän joka kerta muisti katsoa pitkään
ja – kuten hän kuvitteli – pirullisesti vahtimestarin
vaimoon.
PIETARSAARI KIRJALLISUUDESSA 